tiistai 27. helmikuuta 2018

Uusi vuosi ja vanhat kujeet

Vuosi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Vikeltäjät ovat treenanneet ahkerasti ja aluevalmennuksissa ja maajoukkuevalmennuksissa on keretty käymään. Viime vuoteen mahtui paljon hyvää ja loppu vuodesta huonoiltakaan uutisilta ei vältytty. Lupaavasti viime vuonna vikellysuransa aloittanut  connemara tamma Nuppu jouduttiin lopettamaan joulun alla ohutsuolen kiertymän takia. Jouluaattona meille kotiutui kuitenkin jo uusi vikellyshevosen alku Nipsu, joka oli kyllä keretty ostaa ennen suru-uutisia.

Wimbledon eli kotoisammin Nipsu

Nyt kisa kausi lähestyy kovaa vauhtia, mutta sitä ennen olisi tiedossa muutamia näytöksiä. Meitä voi tulla katsomaan ensi viikonloppuna Helsinki Horse Fair messuille, jossa esiinnymme Poksun kanssa kaikkina kolmena päivänä ja lisäksi voi tulla kokeilemaan vikellystä pukilla :) 

11.3 kolmatta suuntaamme Taavin kanssa Lempäälään Idea Parkiin lumiraveihin esiintymään.

Sitten jatketaankin kohti kevään kisoja!







maanantai 22. tammikuuta 2018

Veikon vuosi 2017 by Nea Wielert

Minun ja Veikon viime vuosi on ollut hieno ja täynnä tapahtumia.

Keväälla ja kesällä kisattiin helppoa-c ja muutama helppo-b. Loppukesästä valmentajamme ehdotti hakemista aluevalmennuksiin. Päâsimme katsastuksiin Ypäjälle ja niihin harjoiteltiin kovasti. Lopulta Tuli katsastusten aika. Veikko käyttäytyi hienosti ja pääsimme mukaan valmennusrenkaaseen.

Veikko Ypäjän juhlakentällä

Valmennuksia on ollut nyt noin kerran kuukaudessa. Yksi leireistä oli kuivaleiri jossa oltiin ilman 
hevosia. Kiinnostavia luentoja oli paljon ja toisena päivänä oli kuntotesti. Kuntotestin jälkeen olin ihan lopussa mutta onneksi sain huilata tunnin ennen seuraavaa luentoa.

Aluevalmennuksissa on ollut hauskaa ja ihmiset ovat mukavia.  Ypäjä on hieno paikka valmentautua. On useita isoja maneeseja ja kenttiä. Valmentajamme Anu on tosi kiva. Valmennukset on aina kahtena peräkkäisenä päivänä ja kotiin saamme kotitehtäviä. Veikko jännittää aika paljon niin isot paikat ja useat ratsukot ovat hyvää harjoitusta.

Pieni poni ja suuri maneesi

Nyt on aika suunnitella tulevan kauden kisoja. Tavoitteena on päästä starttaamaan Veikon kanssa helppoa-A. 




Yritys ottaa joulukorttikuvia, ei ihan onnistuneita








lauantai 13. tammikuuta 2018

Elokuvamainen hevoshankintareissu Portugaliin

Pohjustus

Kerrottakoon, että olen tehnyt ratsuttajan töitä pari vuotta Espanjassa 90-luvun alussa, tuonut sieltä itselleni hevosen joitakin vuosia sitten ja matkustellut turistina muutaman kerran Portugalissakin. Ohut siivu etelän hevoskulttuuria siis omaksuttu vuosikymmenten varrella. Lisäksi valmentajani Miguel da Fonseca - kaksinkertainen Working Equitatioinin maailmanmestari muuten - on tuttu mies ja etsi vuosi sitten Ratsureima Ranchille aivan mahtavan arabiori Boriksen. Borishan tuli nk. postimyyntihevosena eli annoin speksit, katsoin videon, tilattiin ostotarkastus, maksoin, Bobo odotteli pahimmat talvikuukaudet Portugalissa ja saapui Suomeen maaliskuussa 2017. Täys kymppi ja vielä plussa päälle, enkä siis edes käynyt koeajolla.

Loppusyksystä 2017 annoin Miguelille tehtäväksi etsiä uusi hevonen. Vaatimukset olivat vielä pykälää kovemmat kuin Borista etsittäessä. Juuri ennen joulua tuli sitten viesti, että nyt on kaikki vaatimukset täyttävä hevonen tullut myyntiin, niin namu, että kannattaa olla nopea jos tämän aikoo saada. Miguel on sinänsä poikkeuksellinen hevoskauppias, että hän ei suurentele asioita vaan sanoo just niinku on ja lisäksi Miguelilla on mieletön silmä yhyttää juuri oikea match!

Tällä kertaa halusin mennä hevosen ennen lopullista ostopäätöstä testaamaan ja koska itse tallinpitäjänä matkoille lähtemiseen vaaditaan isot järjestelyt, niin tiesin pystyväni vain yhteen reissuun. Niinpä halusin tietää, että hevonen on kunnossa ja se röntgattiin huolella paikallisen hyvän eläinlääkärin toimesta ja vielä varmuudeksi kiepautin kuvat Vermossa Estolan silmäin alla. Kaikki kunnossa ja matkaa järkkäämään! Juuri ennen lähtöä sain kuulla, että minulle on toinenkin varteenotettava koeratsastettava odottamassa.

Ja tammikuun 3. lensin Lissaboniin - kovassa kuumeessa ja nuhassa - sääennusteiden luvattua koko neljän päivän ajaksi sadetta ja noin 10 asteen lämpöjä. Ei siis mikään aurinkoloma edessä. Luulin olevani hajulla, miten homma menee perillä. No hajuaisti petti ja matkasta sukeutui huima pyörimiseni kaikkien aikojen runsaudensarvessa. Tästä alkaa elokuvani nimeltään 'Katsotaan yksi hevonen'

Päivä no 1

Saavuttuani Lissabonin lentokentälle puolen päivän aikaan, oli Miguel siellä vastassa ja kertoi meidän ajavan ihan ensiksi syömään merenrantaan. Portugalilaiset syövät aina pitkän kaavan mukaan ja mieluiten isommalla porukalla, ihan siis arkilounaatkin.  Lounaalla Miguel kertoi, että menemme kokeilemaan sitä toista hevosta, joka putkahti kuvioihin viime minuuteilla. Tovin lounaan jälkeen merta ihailtuani jatkoimme matkaa ja Miguel sanoi, että käymme 'ohimennen' katsomassa yhtä hevosta aivan matkamme varrella.

Ajettuamme vajaan tunnin saavuimme sementtielementtitehtaan pihalle, josta hurruuttelimme valtavaa betonipalkkia siirtävän nosturin välistä pienelle mutaiselle tielle (sääennusteet pitivät paikkansa ja vettä tuli reippaasti), jonka päässä oli korkea teräsaita kiertämässä tallia alueineen. Portille vastaan tuli - luulisin - tallimestari ja kaksi norsun kokoista koiraa ja toisen lehmän kokoinen pentu. Hädintuskin portista sisään päästyäni tuo jättiläispentu leikkisästi loiskahti Portugalin keltaisesta mutalätäköstä etutassut olkapäilleni ja ryhtyi onnellisena järsimään kaulahuivini hapsuja. Se siitä tyylikkäästä matka-asustani. Tykkään matkustaa mahdollisimman kevyin matkatavaroin, joten laukussa oli vaihtariksi vain ratsastushousut ja pari puseroa. Noh, samalla kun yritin kiihkeästi päästä kärryille, että mikä se yksi hevonen niistä kymmenestä oli (jokaisen kohdalla kolme ukkoa pajatti ainakin viisiminuuttia, konin hännän alle katsottiin ja häntää vispattiin ja ainakin kolmea vähän pikaisesti siinä karsinassa piffautettiin ja sitten yksi otettiin liinan päähän...lienee se jota tultiin katsomaan), niin yritin vaivihkaa löytää juoksevaa vettä, jolla lääppiä pahimmat kurat takista, kaulahuivista, farkuista ja takin alla olleesta neuleesta.

Matka jatkui ja Miguel kysyi haluaisinko käydä ortijotainxxx? En tiennyt mikä paikka sen on, mutta arvasin kysymyksen asettelusta, että juu aivan varmasti haluan. Voi pojat. Paikka oli maailmankuulu siittola jossa kasvatetaan NE mustat lusitanot, joiden hintalapussa on useamman tonnin 'värilisä' eli saavuimme upeiden Ortigao Costa -hevosten syntytilalle.....ja mikäpä jättiläinen ensimmäisenä siinä vesikarsinassa seisoikaan - ori, jonka emä tilan siitostammoja ja isä Totilas. Melkein läähätin kieli ulkona innoissani.



Oli pakko mennä käkistelemään liikutustani vähän sivummalle mukamas kuvaamaan. Täytyy sanoa, että olin kyllä vaikuttunut koko paikasta ja sen upeista hevosista!


Matka jatkui kokeilemaan 'ihan lähelle' sitä ensimmäistä ratsastettavaani. Aika pitkään jo pimenneessä illassa ajeltuamme, saavuimme omakotitaloalueen eräästä portista sisään...näytti kuin olisimme saapuneet jonnekin puutyöfirman työhalliin, mutta sen takaa löytyikin talli ja tietenkin myös maneesi, jota ulospäin ei sellaiseksi olisi tajunnut (tulin huomaamaan, että jokaikisellä käymällämme tallilla oli maneesi - joskus pikkiriikkinen ja joskus upea täysimittainen kaikin lisähiluvitkuttimin). Koeratsastettava kuntoon ja maneesiin...mutta polle ei ollut 'sykähdyttävä' ja aika lyhyen ratsimisen jälkeen tiesin, ettei tämä heppa ole se oikea. Kantiltani varsin hyvä juttu, ettei kokeiltavia oltu varattu enempää kuin kaksi, koska olen sillälailla tosi kummallinen ammattilainen, että mulle tulee aina paha mieli jos en osta heppaa, joka on herttainen ja kiva...kun musta tuntuu, että se heppa pahoittaa mielensä kun ei nyt kelvannut kun parhaansa iltamyöhään yritti. Joo-o myönnän olevani aika outo täti.

Sitten lähdettiin kohti Miguelin kotikaupunkia, jossa hän pitää myös talliaan. Batalhan luostarin mukaan nimensä saanut viehättävä keskisuuri tai -pieni kaupunki noin tunnin matkan päässä Lissabonista (no joo tuntui, että oltiin ajettu tuhat kilsaa kun oltiin noin yhdeltätoista illalla perillä) ja siitä sitten erittäin tunnelmalliseen ravintolaan vetämään pitkän kaavan mukaan pikku yöpalaa - tämä olikin ainut kerta kun olin koko matkan aikana syömässä kaksistaan Miguelin kanssa. Nukkumaankin pääsin oikein mukavaan, siistiin, lämpimään ja edulliseen pikkuhotelliin, jota Miguel asiakkailleen paljon käyttää. Pikkasen nyrkkipyykkäsin koiran mutaamaa vaatekertaani, imaisin flunssalääkkeet sisuksiini ja painoin pään pehmeään tyynyyn...korvatulpat korvissani....krooooohhhhpyyyyyffff. Hätkähdys hereille kun muistin, että huomenna pääsen kokeilemaan sitten sitä pääkohdetta....kroohpyyyffff.





Päivä no 2

Miguelin noukittua minut hotelliltani luulin meidän lähtevän suorilta kohti pohjoista ja Portoa, jossa odotti treffit herra C:n kanssa, mutta vaihdoimmekin ajopeliä yhteistyökumppanin jättiläismersuun ja niin alkoi ennalta-arvaamattoman tapahtumarikas päiväni hevoskauppiaiden matkassa. Tässä vaiheessa muistin myös sen, että jokainen portugalilainen kuvittelee olevansa ralli- tai formulakuski - oli alla rekka tai perässä hevostraileri - ja hurjaa ajamista säestää pariin puhelimeen yhtä aikaa kailottaminen. Kun edessä istui sitten kaksi hevoskauppiasta ja kummallakin kaksi puhelinta auki samaan aikaan, niin radiota ei tarvinnut avata koko matkan aikana. Satoi kaatamalla ja omasta vinkkelistäni takapenkiltä näytti siltä, että ei näyttänyt miltään eli sumukin oli kohtuu sakea. Melkein vyötin itseni kaikkiin takapenkillä olleisiin kolmiin turvavöihin.

Kaahattuamme jokusen tunnin saavuimme kenkätehtaan pihaan. Autosta ulos ja portaita ylös ja muutaman herran kättelyä (tapasin muuten koko matkan aikana vain muutaman naisen) ja huoneeseen, joka oli täynnä sivutuotteena tehtäviä hevosten suojia. Minun annettiin ymmärtää, että voin ostaa suojia ja vapaasti valkkaamaan - noh minätyttöhän sitten nopeana shoppailijana muovikassillisen siitä silpasin, muovikassin nappasi nuorimies, hörpättiin kaffet, taas mentiin ja yritin vauhdissa kysellä minne maksan suojat, hypättiin nuoren miehen autoon kaikki, luulin pääseväni vihdoin odottamilleni treffeille...mutta ei ku haettiin vielä yks ukko mukaan ja lounaalle  PITKÄN KAAVAN MUKAAN Lounaspaikan tarjoilija oli koko reissun ainut 'etelämaalaisittain' flirttaileva tyyppi. Portugalilaiset miehet ovat yleisesti ottaen erittäin kohteliaita ja korrekteja, mutta naiset kauniisti huomioivia ja joka paikassa senoran vegetarismi huomioitiin eleettömästi, vaikka äijät veti rasvaa valuvia lihaklönttejä melkein joka aterialla. Pikkaisen siinä jo varsinaisesta jättilounaasta kieltäytyvää senoraa kiusattiinkin, että taitaa vähän treffit jännittää. Ja mitäpä sitä muuta jännitykseen ku konjamiinitujaus - olihan kello jo kaksi ip.

Loppuihan se lounaskin vihdoin ja pakkauduttiin autoihin ja kohta tultiin taas korkeasti aidatun tallialueen portille, portista sisälle ja siellä hän oli - herra C - 11-vuotiaaksi kääntynyt lusitano-ori, jo videoilta Repen näköiseksi havaitsemani, erittäin herttainen ja korrektisti käyttäytyvä herrasmies, jonka silmät lupsahtivat välittömästi puolitankoon alettuani rapsuttamaan häntä sään kohdalta.

Sitten Miguel kurkisti mahan alle ja totesi, että jaa tämähän onkin ruuna. Se ei ollut ollenkaan huono uutinen kun hevonen tulossa asiakaskäyttöön ja tallissani jo yksi mahtimacho on ja se riittää.

Suojakassistani huolehtinut nuori mies paljastui tallin omistajaksi ja myös henkilöksi, joka kilpaillut herra C:llä hyvin tuloksin Working Equitationia ja esiintynyt myös sillä näytöksissä. Hän myös esitti hevosen ensin maastakäsin ja sitten ratsain. Tietenkin kaikki piffit ja piruetit, joten heppaherra oli jo hieman puhtinsa menettänyt meikäläisen kavutessa selkään, mutta erittäin nöyrästi hän teki kaiken mitä pyysin ja tällä kerralla tuli kyllä fiilis siellä selässä, että onpahan muuten hyvät treffit ja tän herran kanssa haluan pysyvämmän suhteen!


Miguel kysyi, että joo vai ei ja minä vastasin, että joo. Sitten soitettiin eläinlääkärille, joka oli käynyt ennakkoon röntgaamassa jalat ja pyydettiin häntä vielä saman päivän aikana tekemään tallille ostotarkastus. Kysyin, että mitäs tässä välissä tehdään. Turha kysymys. Lähdettiin katsomaan lähistölle 'paria hevosta'. Taas ajettiin yks rallietappi serpentiiniteitä ja tultiin vuoren rinteellä sijaitsevalle nätille tilalle, jossa oli taas tyypillisesti tallista suoraan pieneen maneesiin ja näytille tuotiin vähintäänkin eloisa 4v ori. Kyllä oli ratsuttajalla kypärä päässä. Ei tippunut, mutta aika lähellä oli.

No sitten takaisin C:n tallille ja laskeutui pimeys ja edelleenkin satoi rapsakasti. Eläinlääkäriveljekset (toinen niin komea, että oli vähän keskittymisvaikeuksia ja melkein unohdin jo herra C:nkin) jotka alkoivat pitkän ja huolellisen ostotarkastuksen, jossa perusteellisesti selvittivät minulle mitä pikku fiksattavaa oli hampaissa jne - samaan aikaan Miguel ja nuorimies piffauttelivat suunnilleen kaikki muut tallin hevoset ja eikö mitä niin pitihän sitä esitellä eläinlääkäreille myös miten herra C piffaa. Jepjep - enpähän kyllä ole semmoista nähnyt ennen ostotarkastuksessa tehtävänkään. Koska C sai puhtaat paperit ja kaupasta lyötiin kättä päälle, niin uskalsin jo kutsua hevosta ääneen oikealla nimellään (taikauskoa) eli Catita ja Callehan siitä Suomeen päästyään tulee.

Hypättiin taas autoon ja sanottiin meidän menevän tehtaalle. Tajusin kuitenkin, ettei siihen tallin lähelle olevalle kenkätehtaalle vaan jonneki hevonkuuseen aivan järkkyä serpentiinitietä vielä järkympää formulavauhtia...aloin vihertämään naamasta ja sen tajuttuaan nämä aiemmat vanhemmat rallikuskit alkoivat motkottaa nuorelle kuskillemme, että senora ei kestä näin kovaa vauhtia ja selittivät taas minulle, että nuoret ajaa vielä niin lujaa. Jos en olis pidätellyt lounaskonjamiinejä niin tiukasti hampaitteni takana, niin olisin kyllä saattanut huomauttaa herrojen omankin ajotyylin olevan melko rallya. Vaan sittenpä saavuttiinkin siinä noin yhdeksän aikaan illalla (portugalilaiset paiskivat todellakin pitkää päivää pitkien lounaidensa vastineeksi) kenkäfriikin taivaaseen Celeriksen tehtaalle. Jestas mitä ratsisaappaita. Toinen rakastuminen päivän aikana (siis hevoseen en eläinlääkäriin, terveisiä puolisolle Suomeen). Senoraa hössötettiin 'mittaushuoneeseen', jossa mittamestari sitten todellakin mittasi senoran jalat. Sitten minulle kirjoitettiin asiakaskortti eli olen nyt 'numeroitu' ja voin tilata haluamani saappaat koska vain ilmoittamalla oman numeroni, joka pitää sisällään kaikki kriittiset mittani...polvesta alaspäin.

Päästyämme tehtaalta ja ajettuamme - onneksi huomattavasti hiljempaa - serpentiinit takaisin, luulin pääseväni hotelliin (tässä vaiheessa suunnitelma oli vielä jäädä yöksi Portoon), mutta ei kun sitten mentiin tietenkin SYÖMÄÄN PITKÄN KAAVAN MUKAAN ja seurueeseen liittyi taas joku uusi mies (En pysynyt koko matkan aikana kärryillä, että mistä ja miksi näitä ukkoja putkahteli aina kun ryhdyttiin syömään, mutta opin kyllä sen, että aina mieluusti paljon porukkaa, paljon hyvää ruokaa - viiniä unohtamatta...ja ne jälkiruuat uuumama).

Syötyämme luulin ihan oikeasti, että nyt menemme yöpaikkaan, mutta ei menty ei. Takaisin Catitan tallille ja Migu meni vielä koeratsimaan jonkun hevosen, jonka piffi ilmeisesti oli ollut tarpeeksi laadukas niistä kaikista päivällä piffautetuista. Vettä tuli ku aisaa ja jäin autoon torkkumaan. Minulle jätettiin kohteliaasti radio soimaan. Jossain vaiheessa sekä radio että minä sammuimme. Palattuaan autolle Migu kysyi, että haluaisinko sittenkin takaisin Batalhaan vai jäikö jotain vielä kokeilematta Catitan kanssa. Päätimme palata Batalhaan. Kenkätehtaalla auton vaihto ja nuori mies tuikkasi suojapussin käteeni ja toivotti hyvää loppumatkaa. Sain siis suojat lahjaksi.

Olimme Batalhassa klo 2 yöllä, eikä edellisen yön hotelliin enää mahtunut, joten huone löytyi melkeinpä ylellisestä kylpylähotellista, jossa kaaduin melkeinpä sijoiltani upeaan sänkyyn. Flunssa ja pitkä päivä yhdessä, niin ei tarvinu ennen aamua silmiä raotella.

Päivä no 3

Long day yesterday, tuumasi Miguel minut noutaessaan hotellilta ja astellessamme autolle ajattelin mielessäni, että ehkä tänään sitten vähän lyhyempi. Auton perässä oli hevostraileri ja autossa odotti nuori ja sievä heppatyttö, joka lienee ottanut aamukylvyn parfyymipullossa. Köh köh. Kysyin, että ollaanko viemässä vai hakemassa hevosta. Vastaus tuli trailerista kun kuulin heppasen tömistelevän.

Ja sitten lähdettiin. Ajettiin noin tunti. Pysähdyttiin ja kyytiin hyppäsi mies. Satoi ja ajettiin serpentiinitietä aika haipakkata. Kävi mielessä, että Portugalista Suomeen tulevat hevoset ovat varmasti ihmeissään monestakin asiasta, eikä vähiten täällä heppatätien tarjoamasta 'pumpulikyydistä' kaikki jalat mahaan asti pehmustetuissa kuljetussuojissaan, jonka ihmeen myös ensimmäistä kertaa täällä kokevat. Pysähdyttiin pikkaraiseen kylään LOUNAALLE PITKÄN KAAVAN MUKAAN, Miguel esitteli kyytiin hypänneen miehen hyväksi kaverikseen Brunoksi, 'joka on aina iloinen ja onnellinen ja rakastaa hyvää ruokaa'. Jatkettiin ajamista...ehkä tunti, pysähdyttiin...kipitettiin sateessa kadun vartta ja ovesta sisään seuraavaan tyylikkään pukeutujan taivaaseen eli kaikkien huippujen suosimalle räätälille, jossa tädistä mitattiin tällä kertaa kriittiset mitat polvesta ylöspäin. Tilausta sisään ja muutaman viikon päästä pitäisi olla valmiina ihana takki ja kaksi ratsastushametta. 

Koska Maestrolla kesti pitempään paidan tilaus, niin senoraa hieman juotettiin liköörillä. 

Matkaa jatkaessamme Miguel kysyi haluaisinko tavata Pedro muminaa. Arvasin, että haluanhan mä taas, vaikken ihan kuullut kuka Pedro oli kyseessä. Taas tovi jos toinenkin kolisteltiin traileri perässä menemään ja saavuimmekin toisen suuren WE-miehen Pedro Nevesin tilalle. Jossa juotiin PALJON likööriä ja keskusteltiin mukavia takkatulen ääressä. 


Tästä pikkumatkan jatkettuamme pysähdyimme paikallisen puuilon parkkipaikalle ja kiltisti koko autoseurue kipitti Miguelin perässä kauppaan. Onneksi otin rahapussin mukaan, koska vasta sisällä tajusin meidän tulleen minun vuokseni - sain hankittua Catitalle loimen, onhan Portugalissakin aika kylmä talvella ja Catita jää sinne kevääseen asti Miguelin tallille treenaamaan 'piffin priimaksi'.

No sitten taas mentiin. Ajeltiin aikamoinen matka, pimeäkin jo tuli ja saavuttiin vihdoinkin siittolaan, Miguelin ystävän luokse, jonne tipautettiin koko pitkän päivän traikussa hipihiljaa kököttänyt 4v orhi ja samalla TIETENKIN katsottiin kaikki tallin noin kolmekymmentä hevosta 'pikaisesti'. Ei piffautettu yhtään.

No lähdettiin sitten - luulin, että 'kotia kohti' - ajamaan ja ajamaan ja ajamaan kunnes näin unenpöpperössä tienvarsikyltistä saapuneemme Albufeiraan. Sitä etelämmäksi ei Portugalissa pääse. Että aika pitkä matka oltiin ajettu. Pysähdyimme hiekkakentälle keskelle pimeyteen, josta ampaisi maailman isoin maasturi, kuskinaan semmonen lievästi sanoen mafioson näköinen herra. Miguel hoputti, että kyytiin vaan - nyt mennään syömään PITKÄN KAAVAN MUKAAN. Kun illallinen päättyi, niin Miguel tuumasi 'vitsikkäästi', että kait se ateria pitää maksaa ratsastamalla YKSI HEVONEN ja niin lähti mafioso rallittamaan serpentiinitietä 'jonnekin', josta löytyi taas yksi korkeiden teräsaitojen ympäröimä tila, sieltä vesikarsinassa kytkettynä valkoinen hevonen (oli siis aika monta tuntia jökötellyt siellä odottelemassa) ja alkoi armoton pajatus...Miguel tutki sylkirauhasia ja hännänalusta ja pajatti, mutta mafioso vaati maestron koeratsastavan hevosen ja niin koko seurueemme kipitti kaatosateessa yönpimeydessä maneesiin, jossa Miguel uudelleen alkoi pajatuksen ja kutsui minutkin kokeilemaan hevosen hännänalusta (täynnä patteja) ja poskia (sylkirauhaset turvoksissa). Miguel kohteliaasti kävi selässä ja taas pajatusta....mafioso hyppäsi selkään (iso mies - pieni heppa) ja veteli jotain minkä piti vissiin esittää sarjavaihtoja. Pajatusta lisää. Kärsivällinen heppa karsinaan. Autolla kaahailua ja puuuufffff 'omaan autoon' oli ihana palata. 

Ajattelin, että no nyt alkaa suora tie 'kotiin'. Torkahtelin siinä ja heräsin klo 2. yöllä kun koirat haukkuivat, porttia avattiin ja joku pappa pipo päässä, pyjaman housut jalassa ja fikkarilla valoa näyttäen ohjasi meidät tilalle pihaan...sitten pappa kipitti pimeyteen ja hetken päästä ravautti ison valkoisen oriin Miguelin eteen - alkoi taskulampun valossa piffauttamaan korskeahkoa oria riimussa. Nauroi remakasti kun ori vähän 'pompahti'. Miguel oli tyytyväinen - heppa pukattiin traikkuun. Pappa katosi uudestaan pimeyteen ja seuraavaksi kipitti musta ori vierellään takaisin. Tämä vielä korskeampi, eikä vissiin sit kuitenka ihan tarpeeks hieno piffi...ei pakattu traikkuun, mutta meidät pakattiin taas autoon. En enää uskonut näkeväni hotellin sänkyä sinä yönä, mutta kappasta vaan melko tarkalleen kello 4.00 saavuimme hotellini pihaan. 

Ei ihme, että Miguelista tuntuu aivan lomalta ollessaan Suomessa ja vetäessään 'vain' kymmenisen tuntia kursseja tai ratsuttaen. Sehän on sille miehelle vasta puolikas päivä. 

Päivä no 4 

Viiminen päiväni tällä erää Portugalissa, enkä olis kyllä enemmästä enää hengissä selvinnytkään. Aamulla ulkona +3, eikä se siitä mitenkään hurjasti päivän mittaan noussut, mutta aurinko pilkisteli ensimmäistä kertaa tällä reissulla.

Miguel nouti minut nyt omalle tallilleen. Oli hienoa nähdä hänellä työskentelevän nuoren naisen kaunista ratsastusta, mielenkiintoista seurata millä lailla Miguel pitää tunteja omille vakkarivalmennettavilleen. Lauantai kun oli, niin vähän lepposampi tahti Maestrollakin. Ainut mikä sotki suunnitelmia oli, että Bruno oli lainannut Miguelin autoa päästäkseen kotiinsa yöksi ja autossa oli minun ratsastussaappaat ja kypärä eli jouduin tyytymään katsojan rooliin, kun suunnitelmissa oli päästä testaamaan jotain 'yhtä hevosta'. Lounaalla tietenkin käytiin - suurella seurueella ja pitkän kaavan mukaan.



Olin kysynyt josko Miguelilla olisi aikaa viedä minut vielä ostoksille satulasepälle - sille kuuluisalle, joka tekee Miguel da Fonseca -merkkiset upeat WE-satulat ja muut varusteet. No tokkiinsa on aikaa - kunhan Bruno toisi sen auton. Kun Bruno sitten vihdoin tuli, niin Miguel pyysikin Brunoa viemään minut ostoksille ja jäi itse paiskimaan hommia tallilleen.

No kas herkuttelulle perso Bruno  ei pitänyt kiirettä satulasepälle menolle vaan halusi viedä minut hienoon konditoriakahvilaan läksiäiskaffelle. Ja mentiin. Bruno ei osaa englantia, minä en osaa kuin muutaman fraasin portugalia, mutta hyvin siinä perheet ja erityisesti hevoset esiteltiin facebookin kautta. Vähän yritin muistutella, ettei ole paljoa aikaa - espanjaa puhun jonkin verran ja Bruno sitä ymmärtää. Joten lähdettiin kohti satulapajaa...ja eihän se löytynyt...taas uusi maalaistie...eihän se löytynyt. Bruno kysymään neuvoa tienlaidassa jutustelevilta papoilta. Toinen lupautui ajamaan edellä oppaana...oli varmaan satavuotias ja kaasua painoi niin raskaalla jalalla, etten olis koskaan uskonu näkeväni semmosen vanhan lava-auton katoavan horisonttiin sekunnissa...vaikkei se Brunokaan hitaasti ajanut. 

Sen verran tiukille veti, että tein perille päästyämme varmasti shoppailuennätykseni - sekä ajassa että määrässä - ja sitten lähdettiinkin kaahaamaan takaisin Miguelin luokse niin täysii, että meinas meikäläisellä lörähtää pöksyyn. Miguel samalla soitteli ja selvästi ripitti Brunoa, joka vähän korvat punasena jäkisi puhelimeen takaisin ja samalla kaahasi 180km tuntinopeutta kaatosateessa. Sillon ei enää meinannu lörähtää vaan ainakin hikeä tihku hehtolitra ulos kauhistuneista huokosistani. 

Miguel jo tallin pihalla muiden laukkujeni kanssa hermostuneena teputti ja hyppäsi kuskin paikalle ja Bruno viereensä - meikäläinen aloitti takapenkillä vimmatun ostosten pakkailun laukkuihin...kentällä Bruno jäi käynnissä olevaan autoon ja Miguel lähti kassejani kantaen rivakasti kohti lähtötsekkausta. Saattoi vielä turvatarkastukseen asti, jossa virnisti ja sanoi, että nyt ei ollut niin pitkä päivä.

Kerkesin koneeseen ja nukuin koko kotimatkan kuin tukki, vaikka vierustoverini oli kohtuu hereillä ollut 2-vuotias miehenalku. Loppuun asti miesseurassa siis. 

Kotiin päästyäni kävin heittämässä hepoille aamuheinät ja pötkähdin oman armaani viereen pikkupikku nokosille. Ostoksia kerkesin ihailemaan vasta paluuiltana.

 Ja Catitaa eli Callea pääsen ihailemaan livenä seuraavan kerran vasta herran saapuessa Suomeen keväällä. Kuvassa Calle entisen omistajansa Maria Lascasasin kanssa.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hannan kertomaa tämän viikonlopun maajoukkueleiriltä by Aime Nederström-Alanko

Liina pukilla.
Nyt on syksyn ensimäinen maajoukkueleiri taputeltu vikeltäjien osalta Woikosken ratsastuskeskuksessa.  Talven saavuttua tännekin, oli kiva päästä treenaamaan lämmitetyssä maneesissa. 

Leirillä oli monipuolisesti kaikkea jumpasta pukki- ja hevostreeniin. Unohtamatta Merin vetämää sunnuntaiaamun juoksulenkkiä. Noh tulipahan ainakin herättyä kunnolla sunnuntain valmennuspäivään. 

Maajoukkueleirillä olivat mukana meidän vikeltäjistä Liina, joka pääsi senioreiden A- renkaaseen, Hanna junioreiden A-kehitysrenkaaseen ja Papu lasten A- kehitysrenkaaseen. Hevosista meillä oli mukana tuttu ja turvallinen Taavi, joka sekin nautti olostaan päästessään piehtaroimaan lumiseen tarhaan. 

Tästä on nyt hyvä jatkaa eteenpäin monien uusien vinkkien kera, kohti talven treenejä sekä ensivuoden kisoja.

Tyytyväinen reissuelämään :)



Hanna, Thomas Bisgaard ja takaperin heitot pukilla









maanantai 9. lokakuuta 2017

Dr. Andrew McLean, Harjun Oppimiskeskus, 9.10.2017 by Arnella Nyman

Olin tänään Harjun Oppimiskeskuksella Andrew McLeanin klinikalla. Olen kuunnellut häntä kerran aiemmin, vuonna 2015 4YourHorse foorumissa, Horse Shown yhteydessä. Teoriaosuus oli osittain samaa (linkki edelliseen blogikirjoitukseeni) - paljon hevosen oppimisesta, mikä onkin yksi lempiaiheistani !  Harmikseni vasta huomenna McLean käsittelee enemmän biomekaniikkaa, enkä huomenna pääse paikalle. Tästä ei oltu valitettavasti informoitu etukäteen.

Itse teoriaosuutta olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, varsinkin kun omaltakin yöpöydältä löytyvä McLeanin kirja "Equitation Science" on aika rankkaa luettavaa. McLean perustelee ihanan tieteellisesti kaikki argumenttinsa ja tukeutuu jatkuvasti tutkimustietoon. Hän myös myöntää yliopistomaailmasta tutulla kriittisen ajattelun tavalla, että on varmasti olemassa myös muitakin tapoja, mutta tämän hän on havainnut parhaaksi. Hänen metodinsa ei missään kohti vahingoita hevosta fyysisesti tai psyykkisesti.

Kirjoitin muistiinpanoja enimmäkseen teoriaosuudelta, koska valitettavasti demoratsukoiden kohdalla ei tullut paljoa kirjoitettavaa. Valitettavaa oli, että demoratsukoiden ongelmat olivat hyvin perustavaa laatua - olisi ollut kiva nähdä hieman eri tasoisia ratsukoita ja miten Andrew näiden kanssa olisi työskennellyt.

Muistiinpanoni kirjoitin englanniksi, joten ajattelinkin vaihteen vuoksi kirjoittaa tämän blogikirjoituksenkin englanniksi, ehkä näin ollen useampi lukija saisi tietoa hevosen oppimisesta (ja suomenkieliset parinvuoden takaiset muistiinpanot löytyvät linkin takaa, teille jotka haluatte lukea suomeksi).

Tässä siis tiivistelmä päivän annista, in english :)


Andrew McLean - The science behind horse training

- New research has been done about attachment (originally a theory about relationship between a baby and his or her mother, presented by Bowlby and Ainsworth)
  • Attachment between a human and a horse
  • Most horses doesn't have a secure attachment from "childhood"
  • When people touch the horse, e.g. scratch it from the withers (more than 2 minutes, until the horse starts moving his lips) --> a better relationship between horse and human is developed 
    • --> a ground for secure attachment
    • when you scratch your horse until his lips starts moving --> the horses heart rate is lowered 
    • = The scratch can be used as positive reinforcement (especially if you have trained your horse to it, he will start moving his lip immediately when you scratch, and that can be seen as a reward)






- Biomechanically timing of your aids: use your leg aid when the horses leg is leaving the ground (swing phase)
    • this is the only time the horse can react to you aid correctly
Our memory:

Declarative memory:  learning and gaining knowledge, explicit memory, activates the hippocampus, "what we know", teachable things

Non-declarative memory: skills, doesn't need hippocampus, implicit memory, what we do, not teachable - needs to be experienced instead 

--> this is why teaching people to ride is really difficult, because it needs non-declarative memory use!

How horses learn:

Two different viewpoints:

Ethology:
  • - "Hardware"
  • Natural, innate behaviours
  • Template of behaviour
  • Studied by observing animals

Learning Theory: 

  • Modifying behaviour through experience (=learning)
  • "Software"
  • Modifies hardware
  • Known scientists; Watson, Skinner
  • Studied by experiments

- If you are going to understand training and learning, you need to know psychology
  • An example of this is a horse who runs "on you" when leading him: he is not dominant, he is just not taught how to walk besides people

- Horses have 4 basic needs that we should try to fulfil as good as we can: 1. Movement (17 km/day) 2. Companions (allogrooming) 3. Grazing (13hours minimum/day) 4. 2-way clarity in communication (e.g. training - the clearness and consistency between signal and response)


- The horse is born insecure, we have to do his life as secure as possible !

- Horses do not have one leader nor hierarchies in the nature, instead they have a complex system called social organisation and it includes bilateral dominance (dependent on the situation)

  • NO LEADERS
  • The human is not the leader of the horse


- A big problem when we ride is that we have the same aid (e.g. our leg) to many different things ! Our leg can mean turning, bending, collecting, going faster etc.  --> The horse gets really confused!

  •  Dr. McLean Suggests that we don't use our leg to bending or turning, because it can be confusing for the horse
  • We have to have clear aids and teach them to our horses, so that they always know crystal clear what we want
- When we train horses we should remember that they are individuals 

Horses Coping Styles:
  1. Run
  2. Fight (e.g. bite or kick)
  3. Apathy




BRAIN: Differences between horse and human 

Humans:
- Prefrontal Cortex (PFC) (dorsolateral)
  • unique for humans
  • possibility to think ahead and think back
  • we can assume
  • imagination
  • Videographic memory
  • 3 sec. then refresh pathways

Horses:
- NO PFC
  • Photographic memory
  • 3 sec. to fade
  • Remember stimuli that trigger reactions
  • The horse lives in this moment 
  • Trigger reactions
    • --> Classical conditioning works well --> teachable!
  • Don't think back nor ahead

Important: Do not assume that your horse knows something ! You have to teach him and tell him what you want. 

Repetition <-> Reinforcement
 - Our aids should follow within 3 seconds, otherwise the horse does only habituate, not necessarily     learn

LEARNING: Operant Conditioning





Negative reinforcement: should be called subtraction instead. In negative reinforcement you take away something unpleasant, e.g. the pressure of your leg when your horse moves

Positive reinforcement: should be called addition instead. You add something the horse likes when he does right, e.g. a treat or a scratch

Positive punishment: you add something the horse doesn't like, e.g. a whip.(should not be used) This is not a good method: the horse stops trying, gets negative association with the punisher, it can lead to learned helplessness and learned fear reactions.

Negative punishment: you remove something the horse likes

You can combine negative and positive reinforcement and it can be useful in some situations (e.g. use your leg -> take it away when your horse reacts -> scratch and say a word you always use to reward)

Affective states: animals feeling optimism or pessimism
  • is the horse likely to try?
  • punishment leads to negative affective states (doesn't try)
  • reinforcement leads to positive affective states (want to try)
In teaching the horse it is important to remember that everything is context specific and needs to be taught again in a new environment! 
  • 5 is the average number to horses to generalise something
    • for example, train the horse to walk into 5 different trailers --> will walk to any trailer
    • it needs 5 good experiences
  • You should remember the visual picture in classical conditioning: are you teaching your horse the aid (e.g. a word) you want him to know or are you teaching him to react to your body language ?
Habituation: learning not to react

- Different styles to habituate horses:
  • systematic desensitisation: bring the scary object closer step by step (let the horse look at it at least 13seconds, it is the time that takes to the horse to switch from fear to investigation instead)
  • overshadowing: learn the horse to go forward and back from a signal and keep doing this when the scary object comes closer
  • counter conditioning: when the horse sees the scary thing he gets a reward
  • stimulus blending: for example shower your horse at the same time you use aerosol
  • positive and negative reinforcement
Repeated actions turns into habits (build neural pathways), you need at least 3 sets of at least 3 good repetitions in a row! (2 min pause between the sets)

Most of all: remember to be consistent! 








torstai 21. syyskuuta 2017

What would my horse do? by Sonja Julkunen


Hevoseläintä kuulee aika ajoin kuvattavan viisaaksi ellei jopa älykkääksi. Samaa mielikuvaa hivelevät hevosiin usein liitettävät sanaparit ”älykkäät silmät” ja ”terävä katse” – ovathan silmät sielun peili. Itse haluan kovasti uskoa tähän näkökulmaan, onhan minulla kotona kokonainen ”Hevosen viisaus”-niminen korttipakka täynnä mietelauseita ja elämänohjeita kohti korkeampia totuuksia opastamaan.
Tieteellinen totuus on kuitenkin karu. Olivatpa hevosen silmät kuinka kauniit tahansa, niiden verkkokalvoilta lähtevät näköhermot kulkevat mitättömän pienien aivojen läpi pinta-alaltaan vielä mitättömämmälle aivokuorelle. Hevosen eväät älykkyyteen ja psyykkisiin toimintoihin kalpenevat auttamatta jo koiran saati ihmislapsen rinnalla.
Halkaistujen ihmisaivojen toinen puolikas. (Suhteellisella) koolla on väliä, mitä tulee
aivojen ja eritoten aivokuoren pinta-alaan.

 
Ehkä viisauden käsite on kuitenkin monimutkaisempi kuin aivokuoren pinta-alalla, neuronien lukumäärällä tai edes älykkyystesteillä tavoitettavat suureet. Vai miten on, sinä luomakunnan ylpeys, jonka lajin aivokapasiteetille ei planeetaltamme löydy haastajaa: tuntuuko olo viisaalta ja elo auvoiselta?
Jos on ihmislajin edustajilla viisaus vähissä ylipäätään, hevosten kanssa toimiessa se tuntuu karkaavan entistä kauemmas. Oli laji tai tilanne mikä tahansa, oman valmennettavan tai hoidettavan hirnujan kanssa arvoituksia, kysymyksiä ja epäonnistumisia huolestuneisuudella ja syyllisyydellä höystettynä tuntuu leijuvan ilmassa ja kiipeävän selkärankaa pitkin ehtymättömänä virtana. Kun edellisen saa ravistettua pois, apinalauman seuraava aloittaa välittömästi varjostuksensa.
Hevonen sen sijaan ei manaile menneitä eikä murehdi tulevaa. Ei sillä kyllä ole vaihtoehtoakaan, sillä pikkuruinen pääkopan sisus ei taivu ilmaisemaan tai ymmärtämään näin monimutkaisia ajan määreitä. Mutta toisaalta nelijalkaisen ystävämme tilanne ei ehkä sittenkään ole niin säälittävä ja lohduton kuin miltä se kieltämättä kuulostaa.
Hevosen saappaissa, tai oikeammin sen alkeellisen aivotoiminnan vankina, kaikki on juuri sitä mitä sillä hetkellä tapahtuu ja aistiärsykkeinä aivokuorelle kulkeutuu. Katkerimmatkaan takaiskut eivät aiheuta negatiivista mielialaa kuin sen hetken verran kun ne aiheuttavat fyysistä kipua tai muita konkreettisia seurauksia.
Hevonen: Hmm. Joku on puskassa. Ok.
Omistaja: Montakohan lämmittelykierrosta on jo menty ja onkohan se jo tarpeeksi vai ihan liian vähän ja vitsi jos tää nyt hyppää johonkin suuntaan kun kyttää tota valokuvaajaa ja mulla on varmaan ihan kauhea kaksoisleuka kun riiputan päätä tälleen ... ...
Esimerkiksi urheilijaa valitettavan usein kohtaava loukkaantuminen toki riipaisee hevostakin fyysisen kivun myötä, mutta kunhan kipulääke alkaa potkia ja eteen heitetään tukko homeetonta heinää, pilvet väistyvät auringon edestä.
Siinä missä ihminen syyttelee itseään ja manailee menetettyjä kilpailumahdollisuuksia kuukausikaupalla, huolella hoidettu ja oikein kuntoutettu hevonen ei toivuttuaan enää välttämättä edes osaisi arvata koskaan loukkaantuneensakaan.
Ravikilpailussa vaille kiriväyliä jäänyt juoksija taas saattaa hetken kokea turhautumista kun ei pääse etenemään, vaikka vaisto sanoisi että nyt olisi syytä liikkua liukkaammin. Tai sitten ravurin ajatuksiin saattaa säteillä yksinomaan mielihyvä, kun ei tavallisesta kilpailutilanteesta poiketen tarvitsekaan kauheasti rehkiä.
Yhtä kaikki taiston tauottua hevosen mielessä ovat vain iltakaurat ja puhdas peti. Samaa voi harvoin sanoa katkeruuteen taipuvaisesta superälykkään ihmislajin edustajasta vastaavassa tilanteessa.
Hevonen: Jano. Jee mehua.
Ihminen: Ei kai se nyt tukehdu kun kisasta on vielä niin vähän aikaa mutta kun se kuivuu ja jumiutuu niin helposti niin toivottavasti nyt juo kuitenkin ja eihän se mitenkään voi vilustua ilman loimea kun on niin leuto keli vaikka nyt on kyllä jo syksy mutta ei tähän katokseen kyllä tuulekaan yhtään ja hevonenkin on niin kurainen ja joo ei mennään vaan äkkiä pesupaikalle vai onkohan siellä jo kauhea jono kun mä oon aina niin hidas näiden valjaidenkin kanssa ... ...
Kuva: Erkki Kivistö
Hevoselämän auvoisesta yksinkertaisuudesta huolimatta olen ajattelija Millin linjoilla enkä suosittele, että heittäytyisimme joukolla tyytymättömien ihmisten ja filosofien sijaan tyystin tyytyväisiksi sioiksi ja typeryksiksi.
Siinä missä maailman pelastamiseksi tai ainakin parantamiseksi itseltään voi olla paikallaan tiedustella tiukoissa tilanteissa ”What would Jesus do?” (vähemmän uskonnolliset taivastelkoot vaikkapa että "What would Lincoln do"), kehotan kuitenkin mielenterveytensä pelastamisen nimissä kaikkia hevosharrastajia nostamaan tuon tunnetumman fraasin rinnalle myös toisen hyvän kysymyksen: ”What would my horse do?”
Varsa: Mitä hmm moi jibii
Ihminen (toivottavasti hevosen viisaudesta viisastuneena): Moi jee jibii ♥

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kyra Kyrklundin klinikka 9.9 Ruskeasuolla by Arnella Nyman

Lauantaiaamuna herätessäni fiilikseni oli verrattavissa lapsen jouluaamuun!

Vaikka olenkin ratsastanut melkein koko pienen ikäni, en ole koskaan aiemmin ollut Kyra Kyrklundin klinikalla. Veikkaan, että en ole aiemmin edes nähnyt häntä livenä.

Olin jo ensimmäisten joukossa Ruskeasuolla, missä en myöskään ole aiemmin käynyt. Harhailin pitkin isoa urheiluhallia ja kävelin kohti talleja, eikä mieleeni tullut että maneesi saattaa olla urheiluhallin toisessa päässä. Onnekseni törmäsin valmentajaani, Anne Porevirtaan, joka näytti mistä ovesta pääsen sisälle ;)

Kaivoin muistiinpanovälineet esille ja hetken kuluttua näinkin Kyran ovenraossa ratsastuskamat päällään - jee, hän esiintyy myös hevosen selässä tänään. Videointi oli kiellettyä, mutta valokuvia sai ottaa. Kynä syyhysi sellaista vauhtia, että kuvien ottaminen jäi toissijaiseksi, ja sen kyllä kuvien laadusta huomaa.

Päivän aikana tuli paljon tuttuja juttuja esille, mutta kertaus on opintojen äiti! Osa vanhasta tiedosta myös kirkastui, täydentyi ja tarkentui. Tietenkin sain myös uutta informaatiota ja ennenkaikkea inspiraatiota syksyn treeneihin!

Ensimmäisenä Kyra ratsasti itse ja kertoi hieman valmennusfilosofiastaan. Mielestäni on todella ihailtavaa, että 65-vuotias, syövästä toipunut nainen, laukkaa ympäri maneesia ja pystyy samalla puhumaan täysin tasaisella äänellä ja kertomaan meille mitä hän kulloinkin tekee. Kylmät väreethän siinä tuli! Ratsastus on kyllä mahtava laji, tästä ei tarvitse eläköityä koskaan !

Lauantain ehdottomasti tärkein oppi oli, että meidän tulisi ajatella koulutusskaalaa, "tikapuita" tai "portaikkoa", välillä myös ylhäältä alaspäin. Mitä tarvitsen tänään, saavuttaakseni vuosien päästä ne korkeimmat portaat? Tavallisestihan ajattelemme koulutusskaalaa ainoastaan alhaalta ylöspäin, mutta Kyran mukaan meidän tulisi välillä pakittaa tekemisiämme sinne, mihin on tarve. Meidän tulee löytää ongelmakohdat, eikä vaan jäädä ratsastamaan niitä asioita, jotka sujuu hyvin. On myös tärkeä löytää ongelman ydin - itse ongelma ei parane vain sitä junnaamalla, vaan pitää löytää syy ongelmaan ja lähteä parantamaan sitä, niin, että itse ongelma ratkeaa.



Joka ratsastuskerrallamme tulisi olla suunnitelma, sekä jokin tavoite ja tarkoitus. Joka askeleella meidän pitää olla läsnä ja tietää mitä me hevoselta haluamme. Meidän täytyy joka hetki tietää mitä teemme, miksi teemme ja mihin tulemme sitä tarvitsemaan tulevaisuudessa.  Jos haluan esimerkiksi tänään ratsastaa pohkeenväistöjä, minun tulee ensin tsekata, että hevoseni kuuntelee kaikki avut: istunnan, pidätteet ja väistättävän sekä eteenajavan pohkeen.

Kyra ei niinkään puhunut istunnasta (mitä minä näin istuntafriikkinä olisin ehkä halunnut enemmän), mutta hän käytti sanaa "painoapu". Hän oli tarkka siitä, että ratsastajan painopiste on oikeassa paikassa (aika alhaalla, eikä liian edessä). Jaloilla ei missään nimessä saa puristaa, koska silloin istuntamme nousee ylös satulasta. Pakaroiden tulee olla pehmeät, jotta tunnemme istuinluut. Pohjeapua Kyra vertasi näppärästi raippaan: hipaisusta pitää tulla reaktio, ja sen jälkeen päästetään pohje irti. Tasainen pohkeen naputus tai puristus tekee hevosesta "kuuron" ja ennenpitkää laiskan. Ja muistakaamme, kyse on pohkeesta, ei kantapäästä! Professori Kyrklund oli myös todella tarkka siitä, että ratsastajan pohje ei ajaudu liian taakse, silloin ratsastajan istunta puolestaan joutuu hevosen "edelle". Varpaitten tulee osoittaa eteenpäin, muuten alapohje ei pysy hiljaa, vaan heiluu tahtomattaan ja antaa merkityksettömiä apuja hevoselle.

Kyra neuvoi ratsastajia hienovaraisesti määräämään kevennyksellään  ravin tahdin ja tempon: mitä hitaampaa ravia haluat, sen hitaammin kevennät (eli nouset ylös-alas hitaammin), ja päinvastoin. Tämä on todettu toimivaksi tavaksi jo vuosia sitten omilla hevosillani :) Toimii!



Ratsastajan kättä ja ohjaa Kyra vertasi taulun raameihin. Mielikuva siitä, että hevonen on taulu jolla on raamit, on mielestäni tehokas ajatusmalli. Mitä nuorempi hevonen, sen "isompi" taulu ja pidemmät raamit. Hän sanoi, että meidän tulee antaa käsiemme kohdata hevosen suu. Myös tunnettu käsite "tuki ulko-ohjalla" sai kyytiä - ulko-ohjalla ja sisäohjalla tulee olla saman tuntuinen tuntuma/tuki. "Tuki ulko-ohjalla" ei tarkoita, että hevonen saa nojata ulko-ohjaan. Hyvä tapa tarkistaa hevosen oma kantokyky ja ratsastajan käden pehmeys on välillä rapsuttaa hevosta ulkokädellä ja samalla päästää ulko-ohjasta.

Olen kirjoittanut kaksi kertaa muistiinpanoihini "Kanna itse itsesi ja anna hevosen kantaa sinut, älä purista itseäsi alas". Tämä oli toisin sanoen tärkeä lause :) Ratsastajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi hän mainitsi tasapainon. Tätä tulee harjoitella siihen tehtävään sopivalla hevosella, eli esimerkiksi ratsastuskouluilla on tärkeä rooli. Aloittelevan ratsastajan on todella vaikea harjoitella tasapainoa ja istuntaa isoliikkeisen ja herkän hevosen selässä. Ratsastajan täytyy kehittää tietty jäntevyys kroppaansa, voimaa ei ole tarkoitus käyttää.

Kyra palkitsi hevosia pitkällä venytyksellä aina kokoavan työskentelyn jälkeen, ja hän oli myös todella tarkka siitä, että hevoset eivät ennakoi - hevosen tulee reagoida pyynnöstä, ei arvauksesta. Hevosen sään ja etupään tulee nousta ylös kohti ratsastajaa. Kokoaminen siis tarkoittaa myös etuosan nousemista ylös, ei ainoastaan takaosan aktivoimista. Kokoamista valmistellessa hevosen tulee osata venyttää niska ja kaula eteen-alas, muuten se lukitsee selkänsä alas kootessa. Välttyäkseen jännittyneisyydeltä, voi ulkokäsi kevyesti rapsuttaa hevosta kokoamisen ajan.


Kyrklund oli todella tarkka ratsastajan tarkkuudesta ja siitä, että ratsastaja muistaa valmistella hevosen jokaiseen siirtymiseen ja liikkeeseen. Myös esimerkiksi kulmaan tullessa hevonen pitää valmistella kulmaan, jotta saadaan hyvä taivutus ja käännös. Hevonen ei siis saa kääntyä vain itsekseen siksi, että aita tulee vastaan. Ylipäätään meidän tulee muistaa, että me koulutamme hevostamme koko ajan -  ajatukseton kierros tolkulla kenttää pitkin seilaaminen ei tuota tulosta. Tavoitteenamme voi olla, että koulutamme hevostamme reagoimaan aina pienemmälle ja pienemmälle avulle. Kyra vertasi apujen käyttöä kuiskaukseen "haluan kuiskata hevoselleni, jos se ei kuule, korotan ääntäni kerran, jotta voin taas jatkaa kuiskaamista". Hevosen pitää siis myös keskittyä ja kuulla "apujen kuiskaus".

Jokaista eri askellajia tulee olla monta eri versiota. Ratsastuskerran alussa voimme esimerkiksi ratsastaa "taloudellista" eteeen-alas (hevosen tulee silti kantaa alakaulansa!) hölkkäravia, niin, että saamme hevosen ja oman kropan lämpimäksi. Sen jälkeen voimme alkaa pyytämään enemmän kokoamista, liikettä jne.

Jos jokin asia tai liike ei treenissä heti onnistu, on tärkeää, että ratsastaja ei hermostu. Meidän täytyy muistaa, että me olemme hevosemme opettajia. Epäonnistumisen sattuessa voikin "peruuttaa" taaksepäin, yksi aste helpompaan tehtävään, valmistella hevonen paremmin ja sitten yrittää uudestaan.

Kaiken kaikkiaan oli mahtava ja ajatuksia herättävä päivä !